IP entitlement has officially reached ridiculous degrees. At first, I thought it was satire when I saw “ask before taking inspiration” in someone’s profile. But, alas, based on multiple iterations of it that we’ve seen, they’re dead serious.
Usas Android en tu teléfono, navegas con Firefox o Chrome, buscas en Google, ves series en Netflix… Sin saberlo, cada día te beneficias de una revolución silenciosa que comenzó hace décadas. Una historia de hackers, filósofos, impresoras atascadas y un deseo irrefrenable de libertad.
Esta no es una historia aburrida de informática. Es la crónica de una rebelión que se luchó con teclados en lugar de espadas y que ha definido el mundo digital en el que vivimos. Y todo comenzó en una época en la que el software era tan libre como el aire.
La Era Dorada: Cuando el Código se Compartía entre Amigos
En los años 60 y 70, en lugares como el Laboratorio de Inteligencia Artificial del MIT, el ambiente era pura colaboración. Los programadores, los primeros “hackers” (en el buen sentido de la palabra), compartían su código fuente abiertamente. Si alguien mejoraba un programa, compartía esa mejora con todos.
Piénsalo: el software no era un “producto” para vender, sino una herramienta para explorar y crear. El conocimiento era un tesoro comunitario. Era una utopía de colaboración digital… pero no duraría para siempre.
El Incidente de la Impresora: La Gota que Derramó el Vaso
Aquí es donde la historia da un giro de película y conocemos a nuestro protagonista: Richard Stallman, un programador del MIT. El laboratorio recibió una nueva impresora Xerox, pero esta se atascaba constantemente. Stallman, acostumbrado a arreglar las cosas, quiso modificar el software de la impresora (el driver) para solucionar el problema y avisar a los usuarios cuando el papel se atascaba.
Pero cuando pidió el código fuente, Xerox se negó. ¡El código era un secreto comercial! Era software privativo.
Para Stallman, esto fue un shock y una traición al espíritu colaborativo que él tanto valoraba. No poder arreglar su propia herramienta, no poder mejorarla y compartir esa mejora con su comunidad… era inaceptable. Este incidente, que parece trivial, fue la chispa que encendió la llama de la revolución.
Un Rebelde con Causa: El Proyecto GNU y las 4 Libertades
En 1983, Stallman decidió que ya era suficiente. Si el mundo se estaba llenando de software que encadenaba a los usuarios, él construiría un mundo de software que los liberara.
Así que lanzó el Proyecto GNU. ¿Su objetivo? Nada menos que crear un sistema operativo completo que fuera 100% software libre. Y no, GNU no es un error de tipeo. Es un acrónimo recursivo que significa “GNU’s Not Unix” (GNU No es Unix), un guiño humorístico al popular sistema operativo de la época, que era privativo.
Para dar soporte legal y filosófico a su misión, fundó la Free Software Foundation (FSF) y definió el corazón de todo el movimiento: Las Cuatro Libertades Esenciales del Software.
Y aquí viene el punto CLAVE. “Software libre” no significa “software gratis”. Aunque mucho de él lo es, la palabra “libre” viene de “libertad”, no de “precio cero”.
Imagina que el software es una receta de cocina:
• Libertad 0: La libertad de usar el programa para cualquier propósito (puedes cocinar la receta para ti, para tus amigos, en tu restaurante…).
• Libertad 1: La libertad de estudiar cómo funciona el programa y cambiarlo para que haga lo que tú quieres (puedes ver los ingredientes y modificarlos, ¡quizás añadirle más picante!). Para esto, el acceso al código fuente (la lista de ingredientes) es una condición necesaria.
• Libertad 2: La libertad de redistribuir copias (puedes darle copias exactas de la receta a quien quieras).
• Libertad 3: La libertad de distribuir copias de tus versiones modificadas a otros (puedes compartir tu nueva y mejorada receta picante con todo el mundo).
Para proteger estas libertades, Stallman inventó un concepto legal brillante: el copyleft, implementado a través de licencias como la GNU GPL. Es como una regla que dice: “Puedes usar, modificar y compartir esta receta, pero cualquier nueva receta que crees a partir de ella debe compartir estas mismas libertades”. ¡Usaba la ley de copyright para darle la vuelta y garantizar la libertad!
La Pieza que Faltaba: Linus Torvalds y el Nacimiento de Linux
A principios de los 90, el Proyecto GNU había construido casi todas las piezas de su sistema operativo libre: el editor de texto, los compiladores, la línea de comandos… pero faltaba una pieza crucial: el kernel. El kernel es el núcleo del sistema, el que habla directamente con el hardware del ordenador.
Y entonces, en 1991, un estudiante finlandés llamado Linus Torvalds anunció, casi como si nada, que había empezado a crear su propio kernel como un hobby. Lo llamó Linux. Y, en una decisión que cambiaría la historia, lo publicó bajo la licencia GNU GPL.
¡Era la pieza que faltaba! La comunidad combinó rápidamente el kernel Linux de Torvalds con el sistema GNU de Stallman. Juntos, formaron por fin un sistema operativo completo y totalmente libre: GNU/Linux (aunque muchos hoy lo conocen simplemente como Linux).
Desde entonces, el software libre (y su primo más corporativo, el “código abierto” o open source, que se enfoca más en los beneficios prácticos que en la ética) ha explotado.
Hoy, este movimiento impulsa la mayor parte de internet. Los servidores que te dan acceso a tus webs favoritas funcionan mayoritariamente con GNU/Linux. Android, el sistema operativo móvil más usado del mundo, está basado en el kernel de Linux. Proyectos como Firefox, LibreOffice, GIMP, VLC Media Player y miles más son el resultado directo de esta filosofía.
La historia del software libre es la prueba de que la colaboración puede ser más poderosa que la competición. Nos enseña que el conocimiento, cuando se comparte, no se divide, sino que se multiplica. Es una rebelión que, afortunadamente para todos nosotros, tuvo éxito.
Is it possible to license all of your creations under a copyleft license automatically? Like a piece of paper that says that all past and future copyrightable works are licensed under CC BY-SA 4.0?
Kaikki ihmisen tekemät päätökset perustuvat hänen arvoihinsa ja tavoitteisiinsa. Ihmisillä voi olla monia erilaisia tavoitteita ja arvoja; maine, liikevoitto, rakkaus, selviytyminen, hauskanpito ja vapaus ovat vain joitakin tavoitteita, joita hyvällä ihmisellä voi olla. Kun tavoite on periaatteellinen, kutsumme sitä idealismiksi.
Työtäni vapaiden ohjelmistojen parissa motivoi idealistinen tavoite: vapauden ja yhteistyön levittäminen. Haluan rohkaista vapaiden ohjelmistojen leviämistä, korvata yhteistyötä estävät omistusoikeudelliset ohjelmistot ja siten parantaa yhteiskuntaamme.
Tämä on perussyy siihen, miksi GNU General Public License on kirjoitettu niin kuin se on: copyleft-lisenssinä. Kaiken GPL:n piiriin kuuluvaan ohjelmaan lisätyn koodin on oltava vapaata ohjelmistoa, vaikka se olisi erillisessä tiedostossa. Annan koodini käytettäväksi vapaissa ohjelmissa, enkä käytettäväksi omistusoikeudellisissa ohjelmissa, jotta kannustaisin muita ohjelmistoja kirjoittavia ihmisiä tekemään niistä myös vapaita. Ajattelen, että koska omistusoikeudellisten ohjelmistojen kehittäjät käyttävät tekijänoikeuksia estääkseen meitä jakamasta, me yhteistyöhön osallistujat voimme käyttää tekijänoikeuksia antaaksemme muille yhteistyöhön osallistujille oman etunsa: he voivat käyttää koodiamme.
Kaikilla GNU GPL:ää käyttävillä ei ole tätä tavoitetta. Monta vuotta sitten erästä ystävääni pyydettiin julkaisemaan uudelleen copyleft-ohjelma ei-copyleft-ehdoin, ja hän vastasi suunnilleen näin:
“Joskus työskentelen vapaiden ohjelmistojen parissa, joskus taas omien ohjelmistojen parissa — mutta kun työskentelen omien ohjelmistojen parissa, odotan saavani palkkaa.”
Hän oli halukas jakamaan työnsä yhteisön kanssa, joka jakaa ohjelmistoja, mutta ei nähnyt mitään syytä antaa avustusta yritykselle, joka valmistaa tuotteita, jotka eivät kuuluisi yhteisöömme. Hänen tavoitteensa oli erilainen kuin minun, mutta hän päätti, että GNU GPL oli hyödyllinen myös hänen tavoitteensa kannalta.
Jos haluat saada jotain aikaan maailmassa, idealismi ei riitä — sinun on valittava menetelmä, joka toimii tavoitteen saavuttamiseksi. Toisin sanoen sinun on oltava ”pragmaattinen”. Onko GPL pragmaattinen? Katsotaanpa sen tuloksia.
Mieti GNU C++:aa. Miksi meillä on ilmainen C++-kääntäjä? Vain siksi, että GNU GPL:n mukaan sen piti olla ilmainen. GNU C++:n kehitti teollisuuden yhteenliittymä MCC lähtien GNU C -kääntäjästä. MCC tekee työstään yleensä niin omistusoikeudellista kuin mahdollista. Mutta he tekivät C++ -kääntäjän etuosasta vapaan ohjelmiston, koska GNU GPL:n mukaan se oli ainoa tapa julkaista se. C++ -kääntäjän etuosa sisälsi monia uusia tiedostoja, mutta koska ne oli tarkoitus linkittää GCC:n kanssa, GPL koski niitä. Yhteisömme saama hyöty on ilmeinen.
NeXT halusi alun perin tehdä tästä kääntäjän etuosasta omistusoikeuden alaisen; he ehdottivat, että se julkaistaisiin tiedostoina ja että käyttäjät saisivat linkittää ne muuhun GCC:hen, koska he ajattelivat, että näin voitaisiin kiertää GPL:n vaatimukset. Mutta lakimiehemme sanoi, että tämä ei olisi kiertänyt vaatimuksia, eikä se ollut sallittua. Ja niin he tekivät Objective C -kääntäjän etuosasta vapaan ohjelmiston.
Nämä esimerkit tapahtuivat vuosia sitten, mutta GNU GPL tuo meille edelleen lisää vapaita ohjelmistoja.
Monet GNU-kirjastot kuuluvat GNU Lesser General Public License -lisenssin piiriin, mutta eivät kaikki. Yksi GNU-kirjasto, joka kuuluu tavallisen GNU GPL:n piiriin, on Readline, joka toteuttaa komentorivin muokkauksen. Kerran sain tietää eräästä ei-vapaasta ohjelmasta, joka oli suunniteltu käyttämään Readlinea, ja kerroin kehittäjälle, että tämä ei ole sallittua. Hän olisi voinut poistaa komentorivimuokkauksen ohjelmasta, mutta hän itse asiassa julkaisi sen uudelleen GPL:n alaisuudessa. Nyt se on vapaa ohjelmisto.
Ohjelmoijat, jotka kirjoittavat parannuksia GCC:hen (tai Emacsiin, tai Bashiin, tai Linuxiin, tai mihin tahansa GPL:n piiriin kuuluvaan ohjelmaan), ovat usein yritysten tai yliopistojen palveluksessa. Kun ohjelmoija haluaa palauttaa parannuksensa yhteisölle ja nähdä koodinsa seuraavassa julkaisussa, pomo saattaa sanoa: ”Hetkinen – koodisi kuuluu meille! Emme halua jakaa sitä; olemme päättäneet tehdä parannetusta versiostasi suojatun ohjelmistotuotteen.”
Tässä kohtaa GNU GPL tulee apuun. Ohjelmoija osoittaa pomolle, että tämä oma ohjelmistotuote rikkoisi tekijänoikeuksia, ja pomo tajuaa, että hänellä on vain kaksi vaihtoehtoa: julkaista uusi koodi vapaana ohjelmistona tai olla julkaisematta sitä lainkaan. Lähes aina hän antaa ohjelmoijan tehdä niin kuin hän oli koko ajan aikonut, ja koodi otetaan mukaan seuraavaan julkaisuun.
GNU GPL ei ole Mr. Nice Guy. Se sanoo ei joihinkin asioihin, joita ihmiset joskus haluavat tehdä. On käyttäjiä, jotka sanovat, että tämä on huono asia — että GPL ”sulkee pois” joitakin omistusoikeudellisten ohjelmistojen kehittäjiä, jotka ”on saatava mukaan vapaiden ohjelmistojen yhteisöön”.
Emme kuitenkaan sulje heitä pois yhteisöstämme, vaan he päättävät olla tulematta. Heidän päätöksensä tehdä ohjelmistot omaksi on päätös pysyä yhteisömme ulkopuolella. Yhteisöömme kuuluminen tarkoittaa liittymistä yhteistyöhön kanssamme; emme voi ”tuoda heitä yhteisöön”, jos he eivät halua liittyä.
Se, mitä voimme tehdä, on tarjota heille kannustin liittyä. GNU GPL on suunniteltu niin, että olemassa olevat ohjelmistomme tarjoavat kannustimen: ”Jos teet ohjelmistasi vapaita, voit käyttää tätä koodia.” Se ei tietenkään voita kaikkia, mutta välillä se voittaa.
Omistusoikeudellisten ohjelmistojen kehittäminen ei edistä yhteisöämme, mutta sen kehittäjät haluavat usein saada meiltä avustuksia. Vapaiden ohjelmistojen käyttäjät voivat tarjota toisille vapaiden ohjelmistojen kehittäjille egon pöyhistelyä — tunnustusta ja kiitollisuutta — mutta voi olla hyvin houkuttelevaa, kun yritys sanoo sinulle: ”Anna meidän vain laittaa pakettisi meidän omaan ohjelmaamme, niin ohjelmasi on monien tuhansien ihmisten käytössä!” Houkutus voi olla voimakas, mutta pitkällä aikavälillä meidän kaikkien on parempi vastustaa sitä.
Kiusausta ja painostusta on vaikeampi tunnistaa, kun ne tulevat epäsuorasti, vapaiden ohjelmistojen organisaatioiden kautta, jotka ovat omaksuneet omistusoikeudellisia ohjelmistoja suosivan politiikan. X Consortium (ja sen seuraaja Open Group) tarjoaa esimerkin: omistusoikeudellisia ohjelmistoja valmistavien yritysten rahoittamana ne pyrkivät vuosikymmenen ajan taivuttelemaan ohjelmoijat olemaan käyttämättä copyleft-periaatetta. Kun Open Group yritti tehdä X11R6.4:stä ei-vapaan ohjelmiston, ne meistä, jotka olivat vastustaneet tätä painostusta, olivat iloisia siitä, että olivat vastustaneet.
Syyskuussa 1998, useita kuukausia sen jälkeen, kun X11R6.4 julkaistiin ei-vapaan jakelun ehdoilla, Open Group peruutti päätöksensä ja julkaisi sen uudelleen samalla vapaiden ohjelmistojen lisenssillä, jota käytettiin myös X11R6.3:ssa. Kiitos, Open Group — mutta tämä myöhempi peruuttaminen ei kumoa johtopäätöksiä, jotka teemme siitä, että rajoitusten lisääminen oli mahdollista.
Pragmaattisesti ajateltuna suurempien pitkän aikavälin tavoitteiden pohtiminen vahvistaa tahtoa vastustaa tätä painetta. Jos keskität mielesi vapauteen ja yhteisöön, jonka voit rakentaa pysymällä lujana, löydät voimaa tehdä sen. ”Puolusta jotain, tai lankeat mihin tahansa.”
Ja jos kyynikot pilkkaavat vapautta, pilkkaavat yhteisöä… jos ”kovan luokan realistit” sanovat, että liikevoitto on ainoa ihanne… jätä heidät huomiotta ja käytä silti copyleftia.
5 years ago I made my first game made in Godot - Sapphire Hero. To celebrate it, I decided to publish Sapphire Hero Rewritten under the copyleft license (GPL-3.0-only).
We’re going to get into this in a minute, but yes, by what you’d likely use as a definition of ‘actual artist’, I am. I have a BFA in graphic design, a minor in art history, I’ve been working as a freelance artist either on the side or as my main hustle since 2001, and I’ve been making art since I was five. Multimedia, 3d modelling and sculpting, photography (in a darkroom type and digital), acrylic painting, illustration, writing, puppetsmithing, I’m a jack of many, many trades.
Because it’s a potent force multiplier that lets me do things that I could not previous (as well as helping compensate for my increasingly arthritic joints) and because it’s entirely keeping with the copyleft principles I’ve had since the 1990s. It’s just plain interesting and fun. And I had my fill of moral panics in the 1980s.
This is gonna be a long one, enjoy a song while you read.
No Mr. Judge (Swamp Rock)Trent & the DeepDreamNights Robot BandMr. B UnnaturalBirds of Prey (Will Carry us Away) (Pop)adapted from Rudyard Kipling’s 'Birds of Prey’ MarchMr. B UnnaturalMore than one way to Fail to Kill a HorseHumbert and the Boys in Applied HubristicsMr. B UnnaturalPlastic Spiders (80s New Wave)Trent & the DeepDreamNights Robot BandMr. B Unnatural
To demonstrate, we’ve got some of my non-AI photobash work, and some of my AI-work of the same type. Both were made using many, many public domain images broken down to B&W lines, scaled, reinked, normalized and colored.
On the left, is a comic made with specific panels from comics that have had their copyrights expire (back when that could happen), on the right, a comic made with about 35 individual dall-E 3 gens. The techniques are the same, the only difference is the source of the pubic domain images.
No one debates whether what I’ve done on the left is art, yet somehow the one on the right is a problem for some people. Yet I have vastly more control over the latter than the former.
And it’s hard to get more transformative than 'broke down into math and blended with literally millions of other math formulas in order to make a completely new image" Replace 'math’ with 'memory’ and you have how all human creativity works.
Moving to covers, one of my parody deepdream-adjusted comics, and a reinked-recolored AI one on the right. The one on the left no one had a single problem with, but Bruce Wayne and Jessica Fletcher are screencaps, the Specter is a sales photo of a statue with a copy of 1989 Ted Dansen’s face, and I’m using direct DC trade dress. Crickets.
On the right, no actual images by humans are used (outside the barcode, comics code authority emblem, and the 30 cent mark.) Same techniques, same situation. Very different reaction.
I also was a young artist in the 90s when Disney and the RIAA bribed and lied their way into extending copyright to its current ridiculous 120 year term, and I recognize what’s happening with the anti-AI movement.
The exact same fear-mongering was used to get small artists to rally their congressmen against their own self-interest, and that’s what the Copyright alliance is doing now.
Copyright does not help the small artist. It’s also a relatively new invention, one that would be baffling to humans through most of history. You can’t own art. Not even the people who make it. You can own a canvass or a carved rock or a book, but you don’t own the art itself because you can’t own feelings or ideas.
Copyright is a limited patent on specific expressions intended (supposedly) to encourage production, a limitation on the business use of art. The arguments levied against AI would kill fanfic, fanart, pastiche, collage, and more.
This isn’t a bug, it’s a feature, because…
The anti-AI side isn’t actually anti-AI, they’re pro-regulatory-capture-of-AI-by-Megacorporations. The copyright anti-AI argument conveniently leaves it open for Disney, Warner Bros, Nintendo, Sony, the RIAA, all to make their own AI systems to lower their production costs, because they own more than enough material to make powerful datasets.
They get it, you don’t, worst of all possible worlds.
Now, at the start I mentioned that we’d get into the “actual artist” situation. All those people making bog standard waifu-pics with AI? They’re also making art. Kids using a spirograph make art. Duchamp’s fountain is art. And people who make art are artists.
But more than that “if you’re an actual artist why do you use AI?” is an interesting question, because if more people actually used the tech and saw how it works, you’d see a lot less people against it. Most of the anti-AI talking points are just factually incorrect or greatly misrepresent the situation, but nobody is gonna learn that if even using it is treated as a transgress worthy of 'fair game’ treatment.
Funny how that works out.
To close out, enjoy one of my music videos, made from dozens of clips made using reference images made with dozens of heavily modified gens that I totally could have made the hard way, except for the lack of 5 million dollars and access to Geena Davis and Ron Ely circa 1982:
In a purely legal sense, this case is very questionable.
Scraping as fair use has already been established when it comes to text in legal cases, and infringement is based on publication, not inspiration. There’s also the question of if Midjourney would be responsible for their users’ creations under safe harbor provisions, or even basic understanding of what an art tool is. Adobe isn’t responsible for the many, many illegal images its software is used to make, after all.
The best defense, I would say, is the fair use nature of dataset training and the very nature of transformative work, which is protected, requires the work-to-be-transformed is involved. Disney’s basic approach of ‘your AI knows who our characters are, so that proves you stole from us’ would render fair use impossible.
I don’t think its likely for Disney to win, but the problem with civil action is proof isn’t needed, just convincing. Bad civil cases happen all the time, and produce case law. Which is what Disney is trying to do here.
If Disney wins, they’ll have pulled off a coup of regulatory capture, basically ensuring that large media corporations can replace their staff with robots but that small creators will be limited to underpowered models to compete with them.
Worse, everything that is a 'smoking gun’ when it comes to copyright infringement on Midjourney? That’s fan art. All that “look how many copyrighted characters they’re using-” applies to the frontpage of Deviantart or any given person’s Tumblr feed more than to the featured page of Midjourney.
Every single website with user-generated content it chock full of copyright infringement because of fan art and fanfic, and fair use arguments are far harder to pull out for fan-works. The law won’t distinguish between a human with a digital art package and a human with an AI art package, and any win Disney makes against MJ is a win against Artstation, Deviantart, Rule34.xxx, AO3, and basically everyone else.
“We get a slice of your cheese if enough of your users post our mouse” is not a rule you want in law.
And the rules won’t be enforced by a court 9/10 times. Even if your individual work is plainly fair use, it’s not going to matter to whatever image-based version of youtube’s copyreich bots gets applied to Artstation and RedBubble to keep the site owners safe.
Even if you’re right, you won’t have the money to fight.
Heck, Adobe already spies on what you make to report you to the feds if you’re doing a naughty, imagine it’s internal watchdogs throwing up warnings when it detects you drawing Princess Jasmine and Ariel making out. That may sound nuts, but it’s entirely viable.
And that’s just one level of possible nightmare. If the judgement is broad enough, it could provide a legal pretext for pursuing copyright lawsuits over style and inspiration. Given how consolidated IP is, this means you’re going to have several large cabals that can crush any new work that seems threatening, as there’s bound to be something they can draw a connection to.
If you want to see how utterly stupid inspiration=theft is, check out when Harlan Ellison sued James Cameron over Terminator because Cameron was dumb enough to say he was inspired by Demon with a Glass Hand and Soldier from the Outer Limits.
Harlan was wrong on the merits, wrong ethically, and the case shouldn’t have been entertained in the first place, but like I said, civil law isn’t about facts. Cameron was honest about how two episodes of a show he saw as a kid gave him this completely different idea (the similarities are 'robot that looks like a guy with hand reveal’ and 'time traveling soldier goes into a gun store and tries to buy future guns’), and he got unjustly sued for it.
If you ever wonder why writers only talk about their inspirations that are dead, that’s why. Anything that strengthens the “what goes in” rather than the “what goes out” approach to IP is good for corps, bad for culture.
Well, most of what I post that isn’t heavily modified is by nature in the public domain, and I note it as such. I can’t sell those in any meaningful way because they literally belong to everyone.
Anything I have modified extensively, or that utilizes my characters, stories, lyrics, etc, which hold copyrights outside of the systems used to make them, I do own the intellectual property to, in the same way I own the rights to the numerous remixes of public domain material I’ve posted on @therobotmonster. Those tend to be things I want to keep developing, but I’d be open if someone wanted to buy the IPs for further development. I may hate the studio system, but hey, they wanna buy Johannes Factotum and make a knockoff Doctor Who series, I’ll take the house and the convention circuit side hustle, sure.
The angel and devil on my shoulders, I’ll leave it to you to figure out which is which.
But I expect you’re talking more of a commission situation or a selling packs of pre-made stock images/assets?
In the case of commissions, yes, I do those. For commissioned work anything I do is going to be a heavily modified overpainting/composite/multi-image work, and there you’re paying for the labor that’d go into it, just like if you were commissioning the same from me from public domain sources, or any source of photos/other assets I have license to work from.
Hammering prompts to get exactly what you want is very much like sorting through decades of comics that fell into the public domain, some to think of it. At least from my experience.
I’ve taken on commissions to generate images for people in the past as well, with the understanding that if I’m not being paid to modify, then what I’m handing off is public domain material and that they’re paying for my time.
If you’d like to make a print of one of my signed works, I can grant a license for that and provide a print-quality base files. If it’s just a raw gen that I’ve marked as public domain, go wild. I can run it through some upscalers for a tip if you don’t want to do it yourself.
Stealing is when, and I cannot emphasize this enough, you do not have the thing anymore. If you still have the item but other people don’t value it very much, no one has stolen anything.
The cover is the art of laziness—and at the same time, a creative act with unexpected consequences. It’s not about copying, but about pushing each song to a new limit.
From metal to salsa, surf to hip-hop, songs keep their core but explode into new shapes, colors, and feelings. It’s not about copying—it’s about pushing each track to the edge, to unexpected places. A fearless, respectful sonic exploration.
El cover es el arte de la pereza, y al mismo tiempo, es un acto creativo que tiene consecuencias insospechadas. No se trata de copiar, sino de llevar cada tema a un nuevo límite.
Desde metal hasta salsa, surf o hip-hop, aquí las canciones se transforman: mantienen su esencia, pero explotan en nuevas formas, colores y emociones. No se trata solo de repetir, sino de llevar cada tema al borde, a un lugar inesperado. Una exploración sonora sin ataduras
